Kansallinen rasvaprosenttikriisi

Ravintovalmentaja-psykologi täällä päivää,

Päädyin tänään työkiireistäni huolimatta seurailemaan mitä hyvinvointi- ja kuntoilublogien maailmassa tapahtuu. Ja siellä kuulkaa tapahtuu. Pienen selailun aikana silmilleni suorastaan räjähteli kohkausia rasvaprosenttimittauksista ja jos ikinä olen kokenut aitoa rasvaprosenttijärkytystä, niin tämä kai oli sellainen. Aiheeseen liittyvä keskustelu oli niin huolestuttavaa (anteeksi tätimäisyyteni), että sain kipinän alkaa ruotia naiselle ”optimaalisen” rasvaprosentin mystistä käsitettä tässäkin blogissa. Lähinnä siitä syystä, että suomalaisten naisten into mittauttaa rasvaprosenttiaan ja tehdä tulokset kuultuaan ”asialle jotain” on kasvanut merkittävästi viime vuosina. Puntari on so last season ja hyvä niin, mutta en ole ihan varma onko pussillinen uusia konsteja sen parempi. Mielestäni olisi huomattavasti terveellisempää heittää sekä puntarilla että Inbody-mittarilla vesilintua ja siirtyä uusille urille. Perustelen tämän sarjan edetessä miksi ja miten.

Aloitetaan nyt kuitenkin ensin naisen rasvaprosenttia ruotivan kirjoitussarjani 1 ja 2 osilla. Sen jälkeen niitä uudempia tuulia ja isosiskon neuvoja.

_____________________________

Viime vuonna sain tietää vartaloni rasvaprosentin, joka mitattiin niin luotettavalla menetelmällä kuin vain mahdollista. Järkytyin. En kuitenkaan tuloksesta, vaan siitä mitä sen kuulemisen jälkeen tapahtui. Tämä on kertomus ajatusmaailmastani ennen ja jälkeen mittauksen.

Avautumiseni on yritys lohduttaa kehonsa koostumuksesta tai muodoista turhaan huolestuneita naisia. Lisäksi päätin arvioida kriittisesti naisille markkinoitavien kehonkoostumusmittausten ja fitness-ihanteiden merkitystä terveyden kannalta. Jotta kirjoitus ei jäisi pelkäksi syömishäiriöasiantuntijan norsunluutornista pudotelluksi verbaliikaksi, käsittelen aihetta rujon omakohtaisesti. Esitän jutun edetessä myös muutamia haastattelukysymyksiä eräälle upeavartaloiselle naiselle, jonka kokemus rasvaprosentin mittaamisen seurauksista on vielä omaani kurjempi. Hänen vastauksensa herättävät miettimään, mitä järkeä oli vaihtaa vanha kunnon mittanauha bioimpedanssiin ja alkaa markkinoida kehonkoostumusmittauksia kaikelle kansalle.

Haluan jo tässä vaiheessa painottaa, ettei tarkoituksenani ole arvostella tieteellisessä tutkimuskäytössä tai ylipainon pudottamisen seurannassa välttämättömiä mittausmenetelmiä. Haluan ainoastaan tuoda esille seuraavia näkökulmia, jotka rasvaprosentistaan kiinnostuneiden naisten ja heitä työssään kohtaavien ammattilaisen kannattaa huomioida.

  • Rasvaprosentin mittauksesta ei ole terveydellistä hyötyä normaalipainoiselle naiselle, jonka vartalo on luonnollisen kurvikas.
  • Rasvaprosentin mittauksella voi olla haitallisia vaikutuksia naisen mielialaan ja kehonkuvaan.
  • Mittauksen tarpeellisuutta on hyvä pohtia etukäteen sekä käyttää harkintaa tulosten tulkinnassa.
  • Liikkeellä on paljon harhaanjohtavaa tietoa naiselle ihanteellisesta rasvaprosentista.

Aloitan oman kertomukseni käymällä läpi kokemuksiani erilaisista rasvaprosenttimittareista ja mittaajista, joita löytyykin joka junaan ja asemalle. Loppuhuipennuksena röntgensäteet paljastavat todellisen rasvaprosenttini.


1. Pihtimittaus 
Ensimmäisen kerran elämässäni päädyin rasvaprosentin selvitykseen noin 17-vuotiaana painoni ropistua vauhdilla alas erään liian paljon liikuntaa sisältäneen kesän aikana. Ohjelmassani oli ollut rankemmanpuoleista reeniä (mm. kahdet jääkiekkoon liitttyvät harjoitukset päivässä), tuntitolkulla hyötyliikuntaa joka päivä (toimin potilaskuljettajana sairaalassa) ja fillarointia paikasta toiseen.
Mittauspaikkana oli liikuntalääketieteellinen klinikka, jossa prosentikseni saatiin 20 puristamalla rasvakudostani eri kohdista kylmillä metallisilla pihdeillä. Tulos oli mittaajan mielestä suhteellisen korkea urheilijalle, joten syytä huoleen ei ollut. Paitsi että olin menettänyt kesän aikana pääasiassa lihasmassaani ylikunnon sekä yksipuolisen ruokavalion takia.

Mittaaja oli oikeassa siinä mielessä, ettei 20 ole urheilulliselle nuorelle mikään matala lukema. Kuitenkaan hän ei huomioinut lajiani, jonka harrastaminen ei johda normaalisti alhaiseen rasvaprosenttiin toisin, kuin esimerkiksi kestävyysjuoksu. Onneksi eräs ravitsemusterapeutti, jolle minut myös passitettiin, kertoi useiden vastaanotollaan käyvien nuorten naisurheilijoiden ylläpitävän kuukautisiaan hormonivalmisteiden avulla. Hänen ansiostaan sain unohdettua mittaajan ylimalkaisen kommentoinnin ja haaveet alhaisemmasta prosenttilukemasta.

Jollain tapaa tunsin itseni kuitenkin epäonnistuneeksi ja huonoksi urheilijaksi, sillä terveyteni oli kärsinyt painon putoamisen ja ylikunnon takia, mutta rasvaprosenttini oli silti oman käsitykseni mukaan nyt ”korkeahko”. Vatsalihakseni erottuivat selkeästi, mutta olin aivan hukassa kehonkuvani kanssa. Kun tuonaikaisia valokuvia katsoo, on helppoa havaita, kuinka suuri ristiriita oman päänsisäisen maailmani ja realiteettien välillä oli. Rasvaprosentin mittaus ja siihen liittyvä kommentointi ei auttanut asiaa yhtään. Eikä myöskään koululääkärin toteamus: ”Maailmassa on nälkää näkeviä lapsia ja sinä teet itsellesi tällaista!”

Tuohon aikaan oli vallalla mielestäni vielä nykyistäkin tiukempia kriteerejä sille, millainen ihminen on urheilullinen ja timmissä kunnossa sekä mitä tämän ”ihannevartalon” saavuttamisen eteen voi tehdä. Nainen ei ollut sporttisen hot, jos hänen vatsastaan ei erottanut kuutta palikkaa tai vähintään keskiviivaa. Joku tuttavani totesikin, ettei urheilullisella naisella tarvitse olla kuin muutamat kuukautiset vuodessa, jotta terveys säilyy. Lääkäri oli kuulema sanonut näin. Ohjeet riittävän ravintorasvan määristä olivat myös aivan järjettömiä. Kaksi teelusikallista oli minimi, jolla vielä pärjäisi. Tämä oli ravitsemusterapeutin neuvo 90-luvulla, jolloin minä yritin kasvaa naiseksi. Ei muuten ollut helppoa.

2. Bioimpedanssimittaus
Kului muutama vuosi ja markkinoille ilmaantuivat kotikäyttöiset bioimpedanssimittarit. Sellaiset, joiden kahvoihin tartutaan ja pidetään laitetta ilmassa kädet suorina. Mittaus on valmis, kun laite on lähettänyt sähköisen impulssin kehoon, vastaanottanut sen takaisin ja tehnyt kalkulointinsa syötettyjen tietojen sekä impulssin kulkunopeuden perusteella. Laitteella voitiin mitata tuossa vaiheessa vain ylävartalon rasvan määrää.

Testasin ensimmäisen kerran tällaista aparaattia liikkeessä, jossa sitä myytiin. Mittauksen jälkeen myyjätär vihjaisi yllättyneenä, että kaikesta huolimatta (olin tankki jääkiekkoilija), rasvaprosenttini oli suhteellisen hyvä. Taas oltiin siinä 20 prosentin tienoolla. Ostin laitteen voidakseni tarkkailla tilannetta. Pian huomasin kuitenkin, miten paljon nautittu ravinto, nesteen kerääntyminen ym. vaikuttivat tuloksiin, jotka heittelivät suuntaan jos toiseen. Sain tarpeekseni ja luovutin epäluotettavan laitteen aiheesta innostuneelle läheiselleni.

Olin todella ärsyyntynyt joka kerta nähdessäni ilmaisia mittaustilaisuuksia, joita vetivät laihdutustuotteita markkinoivien firmojen edustajat ja juurikin noilla samaisilla bioimpedanssimittareilla. Yritin myös suojella itseäni ja muita nuoria rasvaprosenttimittauksilta, sillä tuohon aikaan erittäin monella oli ongelmia syömisensä ja itsetuntonsa kanssa. Kerran päädyin sitten hyvinvointimessuille erään syömishäiriöstä kärsivän neitokaisen kanssa ja hän luonnollisesti halusi päästä mittaukseen. Katsoin ahdistuneena vierestä, kun keski-ikäinen promotyttö ylisti hänen erittäin alhaista rasvaprosenttiaan, joka ei ollut enää edes ihanteellinen. Yritin selittää myyntinaiselle, ettei tällainen toiminta ole eettistä ja nuorten kanssa voisi käyttää vähän harkintaa. Sanani kaikuivat kuitenkin kuuroille korville ja nainen jatkoi innokkaana tuotteidensa esittelyä sekä yritti tarjota minullekin mittausta. Tapauksen jälkeen meni vuosia siten, etten halunnut nähdä rasvaprosenttiani saati ainuttakaan bioimpedanssihilavitkutinta.

3. Kokonaisrasvaprosenttiin suhteutettu pihtimittaus kehon eri osista
Rasvaprosenttiaiheen välttelyä jatkui pitkään, mutta toissa kesänä innostuin jonkin kuntoilu-ruokavaliokokeiluni seurauksena menemään mittaukseen, joka tehtiin jälleen pihdeillä. Nyt ideana oli vertailla kehon eri osien rasvan määrää kokonaisrasvaprosenttiin ja tehdä tämän perusteella päätelmiä elimistön tilasta sekä mahdollisuuksista paikalliseen rasvanpolttoon.

Kokonaisrasvaprosenttini oli hieman päälle 19, mutta mittaaja totesi, että tuloksessani oli varmasti jonkin verran virhettä ja kuvaili menetelmän puutteita asiallisesti. Tällä mittaajalla oli kaikista tähän mennessä kohtaamistani tapauksista eniten psykologista pelisilmää. Hän puhui hyvin kauniisti ja kunnioittavasti vartalostani ja käyttäytyi äärimmäisen ammattimaisesti. Tunsin itseni kokonaiseksi ihmiseksi hänen vastaanotollaan.

Hyödyin mittauksesta siinä mielessä, että sain realistisemman käsityksen kehoni koosta, jota minun on ollut aina melko vaikea hahmottaa. Lähdin kotiin hyvillä mielin ja olo oli sellainen, että tällä kertaa mittauksessa oli jotain järkeä, vaikken saanutkaan käsitystä todellisesta rasvaprosentistani. Sinänsä mitään uutta tietoa mittaus ei kylläkään tarjonnut. Sen verran osaan ihan itsekin havainnoida, että reisissäni on huomattavasti enemmän rasvakudosta, kuin keskivartalossani, mikä ilmentäisi mittausmenetelmään liittyvien teorioiden mukaan ”estrogeenidominanssia”. Estrogeenidominanssilla viitataan tilanteeseen, jossa ylimääräinen estrogeeni ei poistu kehosta riittävän tehokkaasti ja sitä on liian paljon suhteessa progesteroniin. Koska reisissä on paljon estrogeenireseptoreja, ohjautuu rasvan kerääntyminen tälle sektorille. Tai jotain.

On toki tärkeää, että maksa toimii hyvin ja ylimääräinen estrogeeni kuljetetaan pois elimistöstä. Minulle ei kuitenkaan ole vielä selvinnyt, miksi reisiin keskittyneestä rasvakudoksesta pitäisi yrittää hankkiutua eroon kohdennetusti spot reduction -tyylillä erilaisten valmisteiden ja kikkailujen avulla. Tai kuinka geneettisesti säädelty taipumus kerätä rasvaa tiettyihin kehon osiin voisi muuttua, kun rasvakudos kuitenkin vähenee laihtumisen yhteydessä aina saman kaavan mukaan?

Sitäpaitsi…

http://www.youtube.com/watch?v=reTx5sqvVJ4
Olisikin hienoa kuulla perusteita myös sille, että rasvakudoksesta reisien tai lantion alueella tulee päästä eroon terveydellisistä syistä. Pienellä selauksella löytyy toki runsaasti erilaisia lisäravinteita ja protokollia markkinoivien trainerien kirjoituksia, joissa todetaan lantion ja reisien alueella sijaitsevan ylimääräisen rasvan liittyvän alttiuteen sairastua hormoniperäisiin syöpiin. ”Lean sexy legs and low risk for breast cancer plaa plaa plaa…” Syöpäjärjestöjen ja tieteellisten tutkimusten mukaan näyttäisi kuitenkin siltä, että asia on juuri päinvastoin. Rintasyöpäriskin kanssa korreloi nimenomaan keskivartalolihavuus, joten optimaalinen vyötärö-lantiosuhde (l. kitaramalli) on tässäkin mielessä hyvä ominaisuus. Lukisinkin erittäin suurella mielenkiinnolla sellaista tutkimusdataa, jonka perusteella tämä näkemys voidaan kumota.

4. DXA eli kaksienergisen röntgensäteilyn absorptiometria
Viimeisimpänä tulemmekin sitten uusimpaan mittaukseeni, joka tapahtui huomattavasti virallisemmassa asiayhteydessä ja tarkemmalla laitteella, kuin mikään edellä kuvatuista yhteensä. Tällä kertaa rasvaprosenttini selvittäminen kuului osaksi laajempaa kokonaisuutta, jossa ilmenisi myös luustoni kunto. DXA onkin alunperin kehitetty luuntiheyden mittaamiseen ja nykyään sitä pidetään erittäin luotettavana menetelmänä myös kehon muun koostumuksen tutkimiseen.

DXA-mittauspäivän aamuna kävelin kotonani peilin ohi ja havaitsin mielenkiintoisen ilmiön. Ensimmäistä kertaa vuosiin olin kokonaisvaltaisella tavalla tyytyväinen vartalooni. Tunsin jotain eteeristä itsekunnioitusta ja mietin miksi piti elää 32 vuotta ja maksaa niin kovat oppirahat ennen tällaisen pisteen saavuttamista. Miksi en voinut hahmottaa itseäni näin nuorempana ja miksi kaikki oli nyt mahdollista? En ehtinyt kovin pitkälle pohdinnoissani, kun jo kiirehdin mittaukseen.

Pian makasin hievahtamatta paikallani DXA-laitteen skannatessa ruhoani pala palalta. Tutkimus oli hauska kokemus ja olin hyvin innoissani, sillä saisin vihdoin tietää tarkemmin kehoni koostumuksen. Luuston kunnon selvittäminen oli myös erittäin tervetullut boonus, sillä luuntiheyteni on todettu aikoinaan liian alhaiseksi ja lähisuvussani on osteoporoosia. Skannauksen perusteella en sijoittunut enää osteopenian puolelle, joten luustoni tilanne oli selkeästi korjaantunut. En kuitenkaan kiinnittänyt tähän ilouutiseen juuri minkäänlaista huomiota, sillä koko universumin kannalta järisyttävämpi tieto valtasi kohta ajatukseni. Kuulin rasvaprosenttini.




Tuomiopäivä
Niin se tulos, se oli noin 28, siis 28 prosenttia! Kuten jo tuli mainittua, olin ollut viimeksi mittauksessa edellisenä kesänä, jolloin sain pihtimittauksella tulokseksi noin 19, vaikka olin tuohon aikaan aavistuksen lihaisampi kuin nyt. En pitänyt itseäni kovin urheilullisena ennen tähänkään mittaukseen menemistä, mutta yhdeksän prosenttiyksikön heitto ylöspäin tuntui lievästi ilmaistuna hämmentävältä, sillä olin saanut itsestäni vuosien aikana niin erilaisen kuvan. Olinhan vetäissyt aina ihan minkä tahansa kokoisena suurinpiirtein 20 tienoolle sijoittuvan saldon.

Rasvaprosenttini todettiin olevan ihanteellinen, sain katsoa käppyrää jossa sijoituin ikäisteni naisten keskiarvon alapuolelle, kommentointiani suuresta prosenttilukemasta kuunneltiin asiallisesti ja ystävällisesti. Minulle myös todettiin, että huomattava osa rasvastani sijaitsi terveellisesti reisien ja lantion alueella. Silti olin saanut päähäni, että tulokseni oli jossain ”ylärajalla”. Olihan joka suunnalta toitotettu kaikkien elinvuosieni ajan, että naiselle ihanteellinen rasvaprosentti on siinä 20 tietämillä. Ironista, kuinka tyytyväinen olin ollut itseeni vielä aamulla peilistä katsoessani, mutta nyt…

Käsityksiä naiselle ihanteellisesta rasvaprosentista
Päätin selvittää rasvaprosenttiasiaa hieman tarkemmin. Menin nettiin, päädyin keskustelupalstalle, jolla nuoret tytöt surkuttelivat kuntosalilla mitattuja prosenttejaan (tulokset olivat siinä 20 pinnnassa, vrt. minä 17-vuotiaana). Sieltä siirryin sujuvasti toiselle palstalle, jolla nelikymppiset naiset ihmettelivät missifinalistien yllättävän korkeita tuloksia (20-29,8 prosenttia). Perään tietysti todettiin, että missit pitäisi laittaa kuntoilemaan ja sitten vasta kisoihin. Naiset muistivat myös kehua pysyttelevänsä itse 20 alapuolella rasvaprosenttiensa kanssa ja pärjäävänsä misseille vartalollaan ihan heittämällä. [Tähän kohtaan tulisi hymiö, mutta en löytänyt oikeanlaista.]

Keskustelujen tragikoominen ilmapiiri kliimaksoitui erään suomalaisen (itseään tohtoriksi nimitävän) miehen kirjoittamaan artikkeliin, joka sisälsi vaikuttavaa informaatiota. Artikkelissa kerrottiin, että silloin jos mittausmenetelmiä ei ole saatavilla, voi omasta rasvaprosentistaan tehdä karkean arvion tarkastelemalla itseään peilistä. Mikäli selluliittia ei ole havaittavissa, on rasvaprosentti noin 22. Kun kylkiluut erottuvat (käsivarret vaakatasoon nostettuina), sijaitsee prosentti siinä 15 tienoolla. Naisen ihanteelliseksi rasvaprosentiksi julistettiin 15-22.

Jäätävää.

Arvatkaa miltä minusta tuntui tässä vaiheessa? No, se selviää seuraavassa osassa samoin, kuin moni muukin asia.

-Hanna

Mainokset

5 thoughts on “Kansallinen rasvaprosenttikriisi

  1. Vähän niinkuin paino: Ensin oot peilistä katsoessasi melko tyytyväinen näkemääsi, mutta vaa’an luku kertoo jotain ihan muuta ja musertaa kaiken.
    Tästä voimme päätellä että BMI:t, paino, kalorit ja rasvaprosentti ovat silkkaa paskaa! 🙂

  2. Kävin juuri toukokuun alussa elämäni ensimmäisessä rasvaprosenttimittauksessa. Järkytys oli suuri, kun sain kuulla, että olen puoliksi silkkaa läskiä (40,4%). Hyvä asia kuitenkin oli, että sisäelinrasva oli normaalilukemissa (7%). Noin puolentoista kuukauden kuntoilun jälkeen rasvaprosentti oli tippunut 38,3 prosenttiin ja lihasmassa kasvanut vastaavasti. Saamani taulukon mukaan rasvaprosenttini on ikäiselleni naiselle hieman koholla, kun se toukokuun mittauksessa oli vielä selvästi koholla.

    Mittanauha puolestaan kertoi, että päärynävartaloni tulee säilymään päärynänä, vaikka tekisin mitä. Rintojen alta ja vyötäröltä oli kadonnut 5 cm kummastakin, mutta lantiolta vain 1,7 cm ja reisistä 1 cm.

    Sitä on opittava elämään näiden läskiensä kanssa – tai sitten tehtävä niille jotain. Ne ovat vaan näiden 50 vuoden kuluessa tulleet niin sinuiksi mun kroppani kanssa, että eiväthän ne halua mihinkään lähteä.

  3. Päivitysilmoitus: Kansallinen rasvaprosenttikriisi, osa 2: tapauskertomus | Aidon Kauneuden Metsästäjät

  4. Päivitysilmoitus: Paras resepti — arvostele parhaat reseptit – Hanna approves: Top 10 Juhannustarvikkeet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s